Jo vuosi tätä huttua
Päivästä toiseen-blogi syntyi tasan vuosi sitten. Ajatus päiväkirjasta oli kuitenkin kytenyt mielessä jo pidempään. Viime syksynä mä olin melkoisen ahdistunut poika. Tuntui että sydämellä oli miljoona asiaa, jotka etsivät ulospääsyä. Kirjoittaminen tuntui luontevalta tavalta purkaa sydäntä. (Tässä välissä täytyy korostaa, että varsinkin alkuaikojen teksteistä todella moni jäi julkaisematta niiden liian henkilökohtaisuuden takia)Työ ei tarjonnut minkäänlaista tyydytystä kunnianhimolle, vaan siellä vain kävi jotta vuokra tulisi maksettua. Aika moni läheinen ystävä oli palannut koulunpenkille yhdessä vietetyn kesän jälkeen. Itsekin olisin halunnut, mutten todellakaan tiennyt mitä elämältäni halusin. Päässä pyöri kymmenet vaihtoehdot, joista yksikään ei tuntunut tavoittelemisen arvoiselta. Vähiten se sosiologia, jonka pääsykoe oli mennyt keväällä niin huonosti. Kivaa tyttöä ei myöskään tuntunut löytyvän.
Vuodessa ehtii asiat muuttua. Pääsin vielä samana syksynä duuniin, jossa sain arvostusta, vastuuta ja ennen kaikkea ystäviä. Kevään vietin pääsykoekirjaa halaten sillä seurauksella, että nyt minulla sitten on mielekäs opiskelupaikka. Seurustelutilanne polkee edelleen paikallaan, mutta kuten aiemmin kirjoitin, se ei enää samalla tavalla huolestuta. Tulee jos on tullakseen.
Mitähän sitten jatkossa? Blogi tuntuu palvelevan foorumina, johon voin oksentaa mielessä pyörivät asiat, niin hyvät kuin huonotkin, sen enempää niitä analysoimatta. Tästä syystä blogi tulee jatkamaan pirstaleista linjaansa (tai oikeammin linjattomuutta). Toisella tavalla blogi palvelee kuin leikekirjana omasta elämästä. On älyttömän hauska selata vanhoja kirjoituksia ja muistella mikä juuri sillä hetkellä oli ajankohtaista, mikä asia painoi mieltä. Kirjoitushetkellä kuunneltu musiikki on tehokas tapa palauttaa vanhoja fiiliksiä mieleen - melkein tehokkaampi kuin itse teksti.
Sitä osaa arvostaa hyviä hetkiä paljon enemmän kun välillä muistuttaa itselleen, että välillä asiat ovat olleet paljon huonomminkin.
<< Home