Parisuhteellisuus
Kävin viikonloppuna muutaman kiinnostavan keskustelun mun pariutumattomuudesta. Näiden neitojen oli hyvin vaikea käsittää miksi mulla ei ole liki kolmeen vuoteen ollut juuri minkäänlaista suhdetta. Keskusteluissa oli välillä hieman syyttelevä sävy, joka jäi vähän ihmetyttämään. Miksi mä olen niin kranttu? Odotanko mä mahdollisesti että unelmien tyttö vaan putoaa taivaasta mun syliin? Kuvittelenko että jotain unelmien tyttöjä on yleensäkään olemassa? Kysymykset ovat sinänsä asiallisia ja ansaitsevat tulla vastatuiksi.
Kyllä. Odotan tytön tippuvan taivaalta mun syliin. Jos nyt ei aivan kirjaimellisesti (taivaalta ei tipu kuin lentoemäntiä, jotka eivät varsinaisesti ole mun juttu) niin ainakin vertauskuvallisesti. Mä odotan että joku päivä mä törmään tyttöön, joka vetää mua magneetin lailla puoleensa. Ensimmäisenä mä kiinnitän huomiota hänen persoonalliseen kauneuteensa. Hän on sinut itsensä kanssa ja kantaa olemustaan ylpeydellä. Juttusille päästyäni mä huomaan että hän on älykäs ja yksinkertaisesti kiinnostava. Me nauretaan samoille oudoille jutuille ja jutellessa aika kuluu kuin siivillä. Sitten me erotaan ja mä huomaan että se tyttö vaan pyörii mun ajatuksissa eikä suostu sieltä lähtemään. Siinä se.
Mä myönnän että itsenäisyys on mulle ehkä vähän liiankin tärkeätä. Mä vihaan kompromisseja. On raivostuttavaa jos joku muu sanelee mitä mun pitää tehdä ja mitä taas ei. Mä teen mun elämää koskevat päätökset yksin ja yksin maksan niistä myös hinnan. Yksinäisyys näyttäisi olevan yksityisyydestä maksettu hinta.
Seuraavalla en halua tuomita tai ojentaa muita, kunhan esitän mielipiteen. Mun mielestä on huolestuttavaa että monet ihmiset näyttävät pelkäävän yksinäisyyttä niin paljon että he tekevät mitä vain etteivät olisi yksin. Jotkut hakevat epätoivoisina uutta suhdetta, toiset roikkuvat väkisin vanhassa. Jotkut hukuttavat yksinäisyyden työntekoon, toiset päihteisiin. Jotkut rakentavat niin laajan ystäväverkoston etteivät koskaan joudu olemaan yksin. Jos ihminen ei voi olla hiljaa itsensä kanssa tekemättä mitään niin jokin on pielessä.
Edellisellä mä en missään nimessä tarkoita ettenkö mä haluaisi toista ihmistä tohon viereen. Totta kai mä haluan. Sitä vartenhan täällä eletään. Mä en vaan usko että se on jotain mitä voi keinotekoisesti saavuttaa. Tuollahan noita neitoja olisi baarit täynnä, mutta se koko touhu tuntuu (ja näyttää) niin feikiltä, ettei se oikein kiinnosta. Jenkkityylinen deittailukin tuntuu aika kaukaiselta. Mä luotan siihen että jonkun kulman takana odottaa joku kiinnostava tapaus ja sitten kolisee. Huomenna? Vuoden päästä? Paha sanoa.
Tosimiehen autopesu
Pasta Carbonara
Pori Jazz 2005
Muutama sana Pori Jazzista. Jonny Langin keikka perjantai-iltana Jazz Centerin klubilla oli uskomaton - siitä huolimatta että itse keikkapaikka oli suoraan sanottuna aivan paska. Lavan edessä, aivan keskellä, oli iso betonipilari. Äänentoisto oli huonosti suunniteltu. Baariin oli jumalaton jono ja itse juotava oli törkeän hintaista.
Olot eivät kuitenkaan estäneet illan tähteä vetämästä raa'an alkuvoimaista blues-keikkaa. Lang soitti bluesia, rockia, gospelia ja vähän countryakin. Noin puolet setin biiseistä oli kolmelta studioalbumilta ja puolet erilaisia covereita. Jonny Lang oli juuri sellainen kuin olin kuvitellutkin: äärettömän lahjakas, raaka bluesmies. Bändi veti kaikki biisit läpi sellaisella intensiteetillä että katsoja ei voinut muuta kuin huutaa, tanssia, riehua ja laulaa mukana. Keikan jälkeen oli kyllä ääni mennyt ja voimat ihan loppu. Kesti muutaman tunnin että sain rauhoituttua niin paljon että nukahdin. Pyörin keikan jälkeen tunnin verran ympäri Porin keskustaa ja katselin karnevaalimeininkiä.
Lauantaina Poriin saapui koko muu meidän porukka; kymmenkunta ihmistä ja kaikkien omat kaverit päälle. Päästiin Kirjurille ensimmäisien joukossa ja saatiin valita ihan vapaasti paikka meidän piknikille. Ilta sisälsi loistavaa musiikkia (Anna-Mari Kähärä Orkesteri, Sun Ra Arkestra, Jonny Lang ja illan kuningatar Lauryn Hill), hyvää ruokaa (erityismaininta lohipiirakoille!) ja parhaiden ystävien seuraa. Kirjurin jälkeen käytiin vielä katselemassa Porin yöelämää, joka osoittautui hyvinkin kosteaksi.
Sunnuntaina satoi kaatamalla aamusta asti. Sade yhdistettynä aivan järkyttävään krapulaan (ainakin mulla) sai meidät aikaistamaan kotiinlähtöä kello 13:00. Oltiin tuskaisen junamatkan jälkeen Pasilassa siinä neljän jälkeen iltapäivällä.
Yhteenvetona sanoisin ettei mun kesän kohokohta olisi voinut mennä paremmin. Hieno kokemus! Kiitos kaikille mukana olleille.. ilman teitä kaikkia tämä reissu ei olisi ollut läheskään sitä mitä se nyt oli. Matkakuvat löytyvät nettisivulta, jota asianomaiset voivat kysellä vaikkapa sähköpostilla tai tekstarilla.
Ilmoitusluontoinen asia
Ärsyttää sellaiset Hubbabubba-purkan tuoksuiset blogit, joissa elämä on aina ihanaa eikä mikään harmita. Tämän sanottuani ilmoitan seuraavaa:
- Tänään on palkkapäivä ja palkassa on mukana lomarahat.
- Tänään on viimeinen työpäivä ennen kesälomaa.
- Tänään Jonny Lang esiintyy (seitsemän vuoden odotuksen jälkeen) livenä Pori Jazzeilla ja mulla on keikalle lippu.
Repikää siitä. Lomille lompsis!
Coldplay
Viime sunnuntaina tapahtui kolahdus. Mä olin (Emmin ja Leilan lanseeraamalla) maanisella sunnuntaikävelyllä ja kuuntelin koko kolmen tunnin kävelyn ajan Coldplayn Parachutes-levyä. Siis koko ajan. Nyt mä olen koko viikon kuunnellut bändin kaikkia kolmea levyä ja täytyy sanoa, että helvetin hyviä ovat. Tuttuahan tuo musa oli jo aiemmin, mutta jotenkin en ole vaan kunnolla aikaisemmin keskittynyt kuuntelemaan. Sillä lailla oikein kunnolla.
Tätä kirjoittaessa Chris Martin laulaa työhuoneessa heleällä falsetilla:
We never change do we no, no we never learn do we ja mulla menee kylmät väreet selkää pitkin.
Jotenki tää tilitys kuulostaa huolestuttavan paljon joltain angstiselta 17-kesäiseltä ruonoilijapojalta, jolla on mustat vaatteet, rasvanen tukka ja sellanen laiha narkkarin kroppa. Jos tätä jatkuu vielä pidempään niin vedelkää tavatessa pitkin näköä, jooko?!
Motorola MPx200 - A really nasty mobile phone!
Ostakaa hyvä
puhelin ebay:stä. Suosittelen lukemaan sen myyjän kuvauksen puhelimestaan.. that's some funny ass shit!
Flashback
Söin äsken hodarin aamupalaksi. Lämmitetty hodari herätti jänniä lapsuusmuistoja. Muistan kun joskus yläaste-ikäisinä järjestettiin aika usein leffailtamia. Mentiin poikaporukalla kauppaan ja ostettiin kasoittain hampurilaisia, hodareita, pizzoja, karkkia ja limua. Sitten linnottauduttiin kaverin kellariin tuijottamaan illan teeman mukaisia leffoja koko yöksi. Muistan että ainakin kerran katsottiin koko
Painajainen Elm Streetillä- sarja yhteen putkeen. Toisella kerralla taidettiin katsoa kuusi videollista Frendejä yhteen menoon. Aamuyöllä oli aina niin huono olo kaikesta siitä roskaruuasta ja limusta ettei olisi pystynyt nukkumaan vaikka olisi halunnut. Niinpä me makailtiin nojatuoleissa aamuun asti ja hihteltiin sokerihumalassa varhaisteinien juttuja.
Nykypäivänä 13-14-vuotiaat nuoret pyörivät viikonloppuisin kaupungilla röökit huulessa ja kaljakassit kädessä. Ei niin että kauhuleffojen tankkaaminen olisi ollut jotenkin erityisen terveellistä kasvavalle nuorelle, mutta kyllä se aika viattomalta tuntuu kun katselee tätä nykypäivän touhua.
Sää
Ei jumalauta! Nyt lopetat sen pelleilyn ja hommaat sitä aurinkoa viikonlopuksi. Heti!
Kuvia jaossa
Käytin tän illan tollasen digikuvasaitin näpertämiseen. Tällä hetkellä sivulla on kuvia viime viikonlopun mökkireissusta, juhannusjuhlista, mun synttäreistä ja uudenvuoden bileistä. Jos kuvat kiinnostavat niin pistäkää sähköpostia niin mä kaitan sen sivun osoitteen. Eihän näitä nyt ihan kaikille kuitenkaan viitti näyttää..
Painajainen
Näin yöllä painajaisen siitä että mulle tuli yllättäen perjantaiksi yövuoro enkä mä päässytkään jazzeille. Heti kun olin tuskanhiet saanut pyyhittyä tuli mieleen että elämän täytyy olla aika hyvissä kantimissa kun alitajuntakaan ei keksi kamalampaa kateltavaa. Aika löysää kamaa verrattuna viime talven näytöksiin. Pidetään tämä.
Jung ja minä
Ajauduin puolivahingossa testaamaan tällaista
persoonallisuustestiä (Jung Typology Test).
Tulos vaikutti yllättävän osuvalta. Voihan näistä jotain oppia.
Auringonlasku Isnäsin edustalla
Turistin niksinurkka, osa 1
Jos bussisi on juuri irtautumassa laiturista ja haluat ehtiä kyytiin, voit koittaa seuraavaa italialaisturistin näyttämää kikkaa:
1. Heivaa olkalaukkusi sulkeutuvien bussin ovien väliin.
2. Ota tiukka ote ovien välistä pilkistävästä hihnasta.
3. Bussin lähtiessä liikkeelle, raahaudu bussin vierellä ensimmäisiin liikennevaloihin asti samalla hakaten bussin ovia ja kiroten kuljettajaa.
Hyvin mahdollisesti järkyttynyt bussikuski päästää kuin päästääkin sinut sisälle bussiin. Muista kiittää kuskia kiroilemalla sekä puimalla seurallisesti nyrkkiä.
Tilinpäätös
Nyt alkaa jo kierrokset vähän tasaantua ja pystyy jo tajuamaan mitä oikein on tapahtunut. Pääsin siis sisään Helsingin yliopiston
valtiotieteelliseen tiedekuntaan pääaineenani
sosiologia. Opinnot alkavat syyskuussa ja kestävät noin viisi vuotta. Valmistuttuani mä olen siis sosiologian maisteri. Kysykää viiden vuoden päästä mikä musta tulee isona.. tällä hetkellä ei ole hajuakaan.
Viimeiset kolme ja puoli vuotta on ollut henkisesti aika raskasta aikaa. Tammikuussa 2001 mä pääsin pois intistä ja sen jälkeen olen harhaillut enemmän tai vähemmän vailla suuntaa. Sain intin jälkeen aika nopeasti duunia, jota on siitä asti riittänyt. Ei ole kuitenkaan helppoa kun itsetunto on voimakkaasti riippuvainen omista suorituksista sekä pakottavasta tarpeesta arvioida itseä suhteessa toisten saavutuksiin. Välillä sitä tunsi itsensä niin huonoksi ettei edes tehnyt mieli nähdä "menestyviä" kavereita. Koko tämän ajan on ollut sellainen tunne että olen "jäämässä kyydistä", niinkuin elämä olisi kilpajuoksu ja mä olen vasta lähtöruudussa kun muut spurttaavat jo puolessa välissä rataa.
Aluksi kun sain tiedon opiskelupaikasta, mä riehuin ja kimpoilin ympäri duunipaikkaa. Sitten piti tietysti ilmoittaa tuloksesta kaikille tutuille. Kun mä soitin mummille niin ekaksi se pillahti itkuun. Sitten kun se siitä tokeni, se lupasi ääni väristen tehdä mulle ison kasan lihapullia (?!?). Mutsi taas piti lupauksensa tarjota ulkomaanmatka jo mä pääsen sisään. Näillä näkymin me lähdetään elokuun lopussa neljäksi päiväksi Pariisiin!
Kun ensijärkytys alkoi tasaantua, ilo alkoi muuttua peloksi. Mihin sitä on oikein itsensä pistänyt? Päärjäänköhän mä? Sitten mä aloin miettiä kuinka helvetin vaikea tonne kouluun on päästä. Noin 10% kaikista hakijoista pääsee sisään. Se että mä olen niiden sisäänpäässeiden joukossa on aikamoinen vakuutus siitä että kyllä mä pärjään.
Tänään mä olen hoidellut käytännön asioita. Täyttelin hakukaavakkeet ja maksoin
HYY:n jäsenmaksun. Soitin myös työpaikalle ja ilmoitin että jään elokuun puolivälissä pois töistä. Työvuorosuunnittelija onnitteli ja pyysi jäämään ainakin osa-aikaiseksi taloon. Mikäs siinä, kyllähän mulle työ kelpaa. Ei noilla opintotuilla kuulemma kauheesti rikastumaan pääse.
Mä en ole niin naiivi että mä uskoisin ton opiskelupaikan ratkaisevan kaikkia mun ongelmia. Kun vanhat ratkeavat, uusia syntyy, niin se vaan tämä elämä menee. Nyt mulla on kuitenkin pitkästä aikaa selkeä päämäärä mitä kohti puskea. Se helpottaa oloa jo kummasti.
Tie kohti yliopistoa blogin silmin:
24.11.2004,
12.01.2005,
15.03.2005,
30.04.2005,
23.05.2005,
01.06.2005,
02.06.2005,
06.06.2005,
07.06.2005,
08.06.2005
valt. yo
Sisällä ollaan. Kädet tärisee..
Wardrobe malfunction
Loppumaton jano - Check
P**kan löysä olo - Check
Hikinoro matkalla kohti Aunulan seutua - Check
Jep, se on helle nyt. Kaunis asia jos sattuu olemaan lomalla tai muuten niin onnekkaassa asemassa etteivät työt paina päälle. Meille työn orjille helle ei ole niinkään kaunista. Omasta perspiraatiosta ja jumituksesta vielä selviää dödöllä ja kahvilla, mutta muiden valumista ei viitsisi katsella.
Toimistotyötä tekevän, keski-ikäisen suomalaismiehen vakiovarustukseen kuuluu:
Kirkuvan värinen, lyhythihainen kauluspaita, jossa laajoja hikitahroja kainalossa, selässä ja kauluksessa. Todella kuumalla kelillä myös aluspaita unohtuu kotiin, jolloin hikisten miestissien päässä nöpöttävät nännit liimautuvat ihastuttavasti paidanrinnukseen.
Puoleen reiteen ulottuvat beiget safarishortsit, jotka myöskin (vähintään persvaon osalta) hien peitossa.
Miesten tummat villaseossukat kiskottuna niinikään hikisten pohkeiden päälle. Sukat tulee vetää niin ylös kuin vaan mitenkään ulottuvat.
Jalassa vironlaivoilta tutut, harmaat kusiluikkarit tai vaihtoehtoisesti kulahtaneet nahkasandaalit (ylösvedettyjen, valkoisten urheilusukkien kera).
Päätä suojaa hikitahrainen golfkerhon tai yhteistyökumppanin mainoslippis.
Jos kuvaus sopii omaan tai tuttavan vaatetukseen, niin päättäväisesti releet vaan pois, kaaressa roskakoriin ja ja lopuksi bensaa ja tulitikku perään. Sitten vaan kyselemään pukeutumisvinkkejä niiltä markkinoinnin nuorilta kolleilta. Kiitos.
G to tha K
Heh! Pikku G aloittaa
näemmä syksyllä opinnot
Käpylässä. Onkohan sillä vieläkin se henkivartija mukana? Älä lähe G meiän hoodeille bostaa. Bitch. Ei vaan, tervetuloa Henkka!
Aurinkoinen jazz
Basso aloittaa muutamalla reippaalla tahdilla. Kuvio on yksinkertainen ja tiukka. Rumpali tulee nopeasti mukaan täydentämään kiivasta rytmiä. Pelti tikittää tahtia. Rytmiryhmä jamittelee hetken, kunnes kitara liittyy saumattomasti soittoon ja esittelee melodian. Sitten muunnelman. Toisen. Lopulta fonit tulevat mukaan ja aloittavat tutun vuoropuhelun. Siideri napsuu mukavasti suussa ja hetkessä tuntuu jo pohkeissa. Ahh tätä kesää!
U-Street All Stars esiintyi eilen Espan lavalla. Istuttiin parin kaverin kanssa nurtsilla, syötiin pullaa ja nautittiin musasta. Pakko hommata U-Streetin uusi
levy.
(U-Street All Stars julkaisi muuten viimeisimmän “Bowling” -levytyksensä vuonna 2004 legendaarisella Blue Note –jazzlevymerkillä. Ei paha.)
Silikoni-discoa
Salarakkaat julkaisevat singlen
Suomalaiset salarakkaat ovat laajentamassa toimintaansa lehtien palstojen ja kiertueen lisäksi nyt myös musiikkirintamalle. Tulevan singlen ensiesitys kuullaan Seinäjoen Tangomarkkinoilla ensi perjantaina 8. heinäkuuta. Salarakkaat -nimellä levyttävän duon muodostavat Marika Fingerroos ja Martina Aitolehti. Kauppoihin single rantautuu niin ikään heinäkuun alkupuolella. Salarakkaiden musiikkityyli tulee olemaan discoa. Singlen takana on sama organisaatio, joka tuottaa Salarakkaiden tähdittämää Kohukerho -ravintolakiertuetta. Tulossa on mahdollisesti vielä kokonainen levyllinen Salarakkaiden musiikkia.
Ensin Nykänen, sitten Loman ja nyt salarakkaat. Oishan tän pitänyt olla nähtävissä. Jotenkin pääsi iskemään vähän puun takaa. Mä luulin että
Helsinki City Boy [avi] olisi ollut mauttomuuden huippu. Olin väärässä.
Vaihtelua betoniviidakolle
Pulkalla
Unohdin ihan täysin raportoida juhannuksesta. Olin siis kaverin landella Porvoon lähellä (Isnäsissä?). Porukkaa oli parhaimmillaan 9 autollista eli varmaan vajaat kolmekymmentä. Eipä siinä touhussa varsinaisesti mitään kummempaa ollut; juotiin, grillattiin, saunottiin, laulettiin. Mulla oli luonnollisesti kitara mukana joten saatiin toisen kitaristin kanssa viriteltyä toisena iltana ihan kelpo setit pystyyn. Mökistä meni ikkunat huuruun viimeistään siinä vaiheessa kun koko porukka hoilasi Bon Jovin Alwaysia korkealta ja kovaa.
Tiben kanssa ihmeteltiin kun kaikki äijähaaverit jäivät puuttumaan. Ei suurempia haavoja, murtumia, viiltoja, pistoja, irronneita raajoja. Ehdittiin jo pohtia pitäisikö ottaa power toolit esiin? Moottorisaha, painepesuri, iskuporakone, naulapyssy kehiin ja sitten vaan mallia Kummelin Survivors-sketsistä.
Perjantaina keli oli niin hyvä että ehdittiin vähän leikkiä moottoriveneelläkin. Hinattiin lasten muovipulkkaa moottoriveneen perässä. Aluksi pelkät kundit uskaltautuivat moiseen, mutta loppuillasta tyttöjäkin nähtiin pulkassa - jopa kaksi samaan aikaan. Päällekkäin. Mustelmista ja ruhjeista (keskikerroksessa!) huolimatta pulkkailu oli sairaan hauskaa. Heittäkää ne tikkataulut helvettiin ja hommatkaa ihmiset pulkka veneenne perään! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita.. paitsi soutuveneellä.
